keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Berlin

Tajusin tässä, etten ole kirjoitellut mahtavasta Berliinin (äänestys)reissusta yhtään mitään! Tuntuu vähän tyhmältä bloggailla näin kuukausi jälkeenpäin, mutta onpahan tässä lomalla ollessa ainakin joutilasta aikaa. Berliini tuntuu olevan kovin suosittu matkakohde tällä hetkellä, joten voisin vinkata muutamasta hyväksi havaitusta paikasta. Kertokaa sitten jos ootte matkallanne noihin paikkoihin päätyneet. :)

Tammikuun puolessa välissä lähdettiin siis Suomityttöporukalla viikonlopuksi Berliiniin. Perjantai-iltana matkattiin kahdella eri kimppakyydillä liittovaltion pääkaupunkiin, jonne on parin tunnin matka autobaanaa ajellen. Kimppakyyti maksoi vain kympin, joten säästöä halvimpaan junaan tuli kymmenen euroa. Kannattavaa touhua siis.

Berliinin tv-torni on antenneineen 368 m korkea ja Saksan korkein rakennus. Jos paikkaa ei ole varannut etukäteen, saisi sisäänpääsyä jonottaa pitkään, joten ei jaksettu käydä tuolla tällä kertaa.
 Berliinissä majoituttiin Baxpax Downtown Hostelliin, joka sijaitsee Mittessä, Oranienburger Strasse S-Bahn-aseman vieressä. Voin kyllä suositella! Yövyttiin omalla porukallamme viiden hengen huoneessa ja maksettiin muistaakseen 15 euroa yöltä. Sijainti oli keskeinen, niinpä viikonlopun aikana tuli liikuttua enimmäkseen kävelyetäisyydellä hostellista, nähtävää kun riitti ihan pienelläkin alueella.

Perjantai-iltana syötiin herkullista thaimaalaista ruokaa ravintolassa nimeltä Kamala (Oranienburger Str. 69). Hintataso oli berliiniläiseksi korkeahko, eli kasvisannoksen sai yhdeksällä eurolla. Iltaa jatkettiin vielä muutamassa paikassa, joista haluan mainita yhden! Nimi on valitettavasti unohtunut, mutta osoite on tietenkin muistissa, kartan kanssa kun tuli koko ajan kujettua. Paikka oli erittäin kodikas, sveitsiläis-tirolilaistyylinen (jos ette tykkää käkikelloista ja täytetyistä eläimistä, älkää menkö) ja sijaitsi Tucholskystrassen ja Linienstrassen kulmassa.
Kukakohan muuten näiden vinkkien perusteella lähtee noita paikkoja etsimään...no, ehkä minä itse seuraavalla reissulla. :)


Launtaina kävimme aamiasella kivassa vegebrunssipaikassa Morgenrotissa (Prenzlauer Bergissä, Kastanienallee 85). Siellä brunssista maksettiin jotain 5 ja 9 euron välillä varallisuuden ja omantunnon mukaan. Tätäkin suosittelen.

Päivää jatkettiin pyörimällä Hackescher Markt S-Bahn-aseman lähettyvillä. EsimerkiksiNeue Schönhauser Strasselta löytyi kivoja vaateputiikkeja, mutta mitään ei tarttunut mukaan. Berliini on kyllä oiva kaupunki sellaiseen päämäättömään kaupungilla pyörimiseen. Mielenkiintoisia ravintoloita, kahviloita ja kauppoja on ihan valtavasti. Joka nurkan takaa löytyy jotain yllättävää, kaupungilla kulkiessa kannattaa pitää silmänsä auki.

Jossain välissä vierailimme myös Suomen suurlähestystössä. Äänestäminen ei ollut ihan niin hohdokasta kuin olisi voinut kuvitella. Äänestypaikka oli jossain ahtaassa eteisessä eikä missään suuressa salissa, ja ihmisiä oli tuohon aikaan ruuhkaksi asti. Äänestyslipun saatuaan joutui sen kanssa puikkelehtimaan epäkäytännöllisesti aivan eteistilan toiseen päähän, jonottavia kanssaäänestäjiä tuuppien, jotta pääsisi rustaamaan numeron lappuun. Sen jälkeen piti taas tunkeutua takaisin toiseen päähän lipun leimatakseen ja pahvilaatikkoon sujauttaakseen. Kaiken huipensi se, että normaalilla äänenvoimakkuudella rupatellut seurueemme sai tiukalta vaalihenkilöltä paheksuvan huomautuksen olla täysin hiljaa. Vähän huono maku jäi suuhun, kun odotukset olivat niin korkella, hah. Odotin kai jotain erityiskohtelua ja kukkakimppuseremoniaa, kun oli viitsinyt näin ulkomailla asuessa tulla kaukaa äänestämään!

(Vaalien kakkoskierroksella en sitten käynyt äänestämässä ollenkaan. En tosin ekan kierroksen kokemuksen takia, vaan koska äänestysviikonloppu oli juuri ennen tenttiäni. Koko viikonlopuksi en olisi siis voinut Berliiniin lähteä, eikä päiväreissukaan tuntunut järkevältä. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun äänestäminen jäi väliin.)

Päivän päätteeksi käytiin syömässä loistavassa italialaisessa (Oranienburgerstrassen ja Friedrichstrassen kulmassa). Iltaa viettämään mentiin ehdottomasti erikoiseen paikkaan, jonka nimen jopa muistan. Clärchens Ballhaus (Auguststr. 24). Paikka oli sellainen menneiden vuosikymmenien tunnelmaa henkivä, valtava vanha kaksikerrokseinen talo, jonka alakerrassa oli yhdentoista aikaan illalliskattaus loppumassa. Valkeita pöytäliinoja, kynttilöitä ja reilusti vanhempaa väkeä siisteissä vaatteissa illallistamassa. Ihmisiä oli paljon, oli kuuma, ja taitavat tarjoilijamiekkoset puikkelehtivat täysien juomatarjottimien kanssa kaiken keskellä.
Alakerran salissa livebändi soitti hienosti 50-luvun tanssimusiikkia, ja mekin tanssahtelimme hetken mukana. Jossain vaiheessa katsastimme yläkerran, joka oli ehkä magein diskosali, jossa olin koskaan ollut. Huone oli korkea ja koristeltu kynttiläkruunuin (oikeita kynttilöitä), mutta musiikki nyt taisi olla sellaista hittipoppia. Olisi sitä voinut tanssiakin, mutta joitakin häiritsi se, että muut diskoilijat olivat +40-ikäisiä. :)
Lähdimme takaisin hostellille lopulta aika pian, koska emme olleet saaneet jätettyä takkeja narikkaan ja niitä oli aika ärsyttävää raahata mukana.


Sunnuntaina aamupäivällä kävimme ihan hostellimme naapurissa valokuvamuseossa nimeltä c/o Berlin (http://www.co-berlin.info/). Museossa oli näyttely kuuluisan jenkkiläisen paparazzin Ron Galellan valokuvista, joissa vilisi 1960-80-lukujen julkkiksia ja kuninkaallisia. Toisessa päänäyttelyssä oli itäsaksalaisen Gundula Schulze Eldowyn realistisia valokuvia DDR:stä vuosilta 1977-90. Kiinnostavia näyttelyjä olivat mielestäni molemmat.


Iltapäivällä kävelimme vielä ympäriinsä, kävimme syömässä taas jotain aasialaista ja ennen kyytien lähtemistä ehdimme vielä käydä kuuluisalla holokaustin muistomerkillä Brandenburgin Torin vieressä. Meillä ei valitettavasti ollut aikaa perehtyä muistomerkin alla sijaitsevaan museoon kuin hetken, mutta menen varmasti uudestaan. Museo oli erittäin kattava ja mielenkiintoinen, täynnä niin faktaa kuin kertomuksia juutalaisvainon uhreista. (Sisäänpääsy museoon ei muuten maksanut mitään).


Oi, Berliini vei kyllä sydämen ja uudestaan täytyy päästä. Seuraavaa matkaa olen suunnitellut pääsiäsviikolle huhtikuun alkuun.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Lumiloma

Grüss Gott!

Terkkuja Leipzigista. Hiihtoloma oli ihan paras! Paluumatka Itävallasta itäiseen Saksaan ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan, vaan seurueemme matkusti kotiin kiertotien kautta ja sai viettää vielä vähän enemmän aikaa yhdessä. Lauantain seikkailusta lisää jäljempänä, mutta aloitetaan matkakertomus alusta.

Lauantai 11.2.
Nousimme iltapäivällä ICE-junaan Leipzigissa. Viiden tunnin matka Müncheniin sujui erittäin mukavasti: juna kiisi kuvauksellisten maalaismaisemien halki ja matkustamo oli suunniteltu pitkien etappien matkustusta ajatellen. Münchenissä vaihdoimme paikallisjunaan, joka olikin edellisen vastakohta: vanha, kuuma ja täynnä. Emme mahtuneet kaikki aluksi istumaan, vaan osa jäi vartioimaan suurta laukkupinoamme eteiseen. Parin tunnin päästä, kun saavuimme aivan Saksan ja Itävallan rajalle Mittenwaldiin, oli jo pimeää, mutta pystyimme aistimaan ympärillä kohoavat vuoret ilman raikkaudesta ja kirpeydestä. Oli kylmä! Otimme taksin kymmenen kilometrin päähän Itävallan puolelle Leutaschiin, joka olisi kotimme seuraavan viikon. Vaikka kello oli jo yhdeksän, otti maatilan emäntä, Frau Heiss, meidät henkilökohtaisesti vastaan ja esitteli kämppämme. Asunto oli todella kotoisa perinteisine tirolilaisine puukalusteineen, mutta toisaalta myös kaikki mukavuudet löytyivät. Majoituimme kolmeen makuuhuoneeseen ja söimme vielä tuvassa yhteisen iltapastan ennen nukkumaan käymistä.

Jossain Baijerissa
Sunnuntai 12.2.
Heräsimme auringonpaisteeseen ja totesimme parvekkeen lämpömittarin painuneen -22 asteeseen. Koska emme olleet ottaneet aamiastarvikkeita mukaan, kävimme naapurissa rouva Heissin luona aamiaisella. Kävelimme parin kilometrin päähän kylän keskustaan turisti-infoon haalimaan esitteitä ja ostamaan viikon ajalle bussikortin, jolla ajelimme heti naapurikylään Seefeldiin ruokaostoksille. Matkalla havainnoimme ympäristöä: lunta oli todella paljon ja ja laakson reunalta kohoavat vuoret näyttivät auringossa mahtavilta. Alppikylät näyttiävät ihan samanlaisilta kuin aiempien reissujen perusteella muistinkin. Iltapäivällä jätin hiihtelyt suosiolla väliin, koska olo oli tuntunut pari päivää lievästi flunssaiselta. Jäinkin parantelemaan itseäni mökille ja katselemaan vuoria ikkunasta. :)

Sunnuntai-aamu, oikealla mökkimme ja takana hienot vuoret!
Maanantai 13.2.
Päivä alkoi runsaalla aamiasella, kuten koko viikon ajan, ja porukkamme opetteli uusia aamiaistapoja puolin ja toisin. Me suomalaiset (tai ainakin minä) ihmettelimme keski- ja eteläeurooppalaisten tapaa syödä aamiasleipä nutellan ja marmeladin kanssa. Suomiryhmämme taas keitti joka aamu isolla kattilalla kaurapuuroa, ja loppuviikosta puuroa söivät jo ystävämme Espanjasta, Ranskasta ja Belgiasta. :)
Aamiasen jälkeen lähdimme vuokraamaan suksipaketteja kylän keskustasta, ja 11 eurolla sain päiväksi perinteisen sukset monoineen ja sauvoineen. Keli oli lämmennyt -10 asteeseen, joten pitoa riitti mutta luistoa  minun suksissani ei. Hiihdin perinteisellä tyylillä ekaa kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, mutta siitä huolimatta sujui ihan hyvin, ja hauskaa oli! Hiihdeltiin rauhalliseen tahtiin enimmäkseen Leutaschin laakson tasaisia sinisiä latuja ja paria punaista metsäisempää ja mäkisempää reittiä. Alkumatkasta edettiin koko porukalla, eli mukana mukana oli pari murtsikan ensikertalaista. Jossain vaiheessa Mylene ja Sofia kääntyivät omille teilleen, mutta espanjalainen Silvia halusi jatkaa Suomi-ryhmän kanssa.

Tiistai 14.2.
Aamulla lähdimme suomalaisryhmän ja Sofien voimin paikallisbussilla Bucheniin, joka on yksi Seefeldin alueen kylistä, ja päätimme hiihtää päivän vähän korkeammalla. Sieltä löytyikin kivoja punaisia latuja, joiden mäissä riitti Sofielle haastetta. Sofielle pitää nostaa hattua, että uskalsi lähteä meidän mukaan!
Jos maanantaina Leutaschin laaksossa hiihtäjät olivat eläkeikäisiä tai kuuttakymppiä lähestyviä, näkyi täällä ladulla vähän nuorempaakin väkeä.

Mustan ladun lasku lähti tästä
Jossain vaiheessa irroittauduimme Rebekan kanssa muusta porukasta ja laskimme mustaa laskua Seefeldin hiihtostadionille (muita mustat ladut eivät jostain syystä kiinnostaneet, vaikka nousut ja laskut niissä eivät olleet loppujen lopuksi Jyväskylän tai Kuopion latuja pahempia). Lasku oli pitkä ja kiva! Alhaalta oli tarkoitus vielä lähteä kiertämään mustaa maailmancup-latua, mutta huomasin, että toinen jalkani nilkan yläpuolelta oli monon takia ärtynyt niin pahasti, etten yhtäkkiä pystynyt hiihtämään enää metriäkään. Päädyin nikuttamaan viereiseen ravintolaan, jossa hörpin teetä bussia odotellessa ja päästin Rebekan painelemaan mc-ladulle. Illalla koetin lepuuttaa jalkaa ja ihmettelin vaivaa, johon en koskaan aiemmin ollut törmännyt.

Illalla otimme taksi Seefeldiin tarkoituksenamme mennä katsomaan tirolilaista musiikki- ja tanssiesitystä. Paikalle tullessamme törmäsimme lappuun, jossa kerrottiin tapahtuman peruuttamisesta. Piti keksiä suunnitelma B, ja menimme ison hotellin ruotsinlaivamaiseen yökerhoon tanssimaan coverbändin tahdissa. Kovin pitkään ei viivytty kun sporttisella lomalla oltiin. :)


Keskiviikko 15.2.
Olimme pari päivää aiemmin varanneet keskiviikoksi paikat ohjatulle "panorama" -lumkenkävaellukselle. Aamulla herätessä lunta tuiskutti erittäin sakeasti ja päätimme soittamalla varmistaa, järjestyykö retki. Reissu järjestettiin, ja pääsin toista kertaa elämässäni lumikenkäilemään kunnolla. Lunta oli niin paljon, että vaikka kuljimme tampattua lumikenkäpolkua pitkin, oli käveleminen uuden lumen takia raskasta. Lisäksi lämpötilat olivat kohonneet jo lähelle nollaa, joten lämmintä oli kiivetessä. Reissulla oli mukana meidän porukkamme lisäksi 15 saksalaista 40-60-vuotiasta, jotka selvisivät yllättävän hyvin! Retkeilijäihmisiä selvästikin.

Minä, Iina, Silvia ja Mylene
Kiipesimme 2,5 tuntia jyrkässä metsämaastossa, ja päästyämme aukealle huipulle n. 1340 m korkeudelle, oli vastassa todellinen lumimyrsky. Panorama-näkymistä ei ollut kyllä tietoakaan...
Jäimme tunniksi syömään huipun kahvilaan, ja paluumatka alas kesti enää vain puoli tuntia. Jyrkkien rinteiden oikeaoppinen laskeutuminen vaihtui kyllä nopeasti pyllymäeksi.


 Iltapäivän ohjelmassa oli rentoutumista Leutaschin kylpylässä. Olin säästölinjalla enkä maksanut saunaosaston käytöstä erikseen, vaan valitsin pelkän kylpylän puolella loikoilun. Allasosaston pienuus oli pieni pettymys, mutta kyllähän tuolla silti ulkoilupäivän jälkeen oleili. Iso ulkoallas oli hieno!

Torstai 16.2.
Aamulle nukuimme pitkään, ja muiden lähdettyä laskettelemaan hoidimme Mylenen kanssa ruokaostosvuoromme Leutaschin keskustassa. Puolen päivän aikaan lumisade alkoi vihdoin tauota ja aurinko näyttäytyä. Lunta oli tullut varmaan 30-40 cm lisää ja penkat olivat kasvaneet entisestään:

Pieni kyläkirkko
 Kylätien viereinen kinos



Kylätie
Lounaan jälkeen oli ihan pakko päästä ulos. Päätin antaa vielä kipuilevalle jalalleni lepoa hiihdosta, ja lähdin kävelemään. Auringossa paistoi ihan todella lämpimästi, ja kävelin kolmisen tuntia Leutaschin laaksoa ympäröivien vuorten alarinteillä. Talvivaellusreittejä on seudulla paljon, ja ne olivat hyvin kunnossa pidettyjä, leveältä aurattuja pikkuteitä.
Retken aikana törmäsin ensimmäistä kertaa lumivyöryvaroituksiin. Eräs alkuperäiseen suunnitelmaani kuulunut tie oli suljettu lumivyöryvaaran takia, koska sen vieressä kohoavien vuorten seinämät olivat avoimet ja vyöryille alttiit.

Lumivyöryvaara!
Tämä latu oli suljettu oikealla olevien rinteiden lumivyöryvaaran takia

Vaellusreiteillä voi kesällä juosta puolimaratonin






Perjantai 17.2.

Reben kanssa Leutaschin laakson päässä lähdössä nousemaan Buchenia kohti.

Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme Rebekan kanssa hiihtämään Buchenin ympäristön punaisia ja mustia. Lämpötila oli pienesti pakkasen puolella, aurinkokin paistoi aina välillä, eikä jalkaan enää sattunut. Pitoa olisi vain voinut olla lisää. Kilometrejä kertyi, samoin kuin vauhdikkaita laskuja ja pitkiä nousuja. Tällä kertaa pääsin hiihtämään sitä maailmacup-latuakin, jossa hiihdetään yhdistetyn mc-kisaa. Päätimme päivän auringonlaskun aikaan viideltä Katzenkopfin päälle, josta tällä kertaa näimme vähän kauemmaksi kuin keskiviikon lumikenkäreissulla.


Ihan alkumatkasta löysimme ladun varresta vanhan puhelinkopin, joka herätti heti huomion. Kopille oli annettu nimeksi "Glückszelle" eli onnen solu. Ulkoseinään liimattuihin palloihin oli kirjoitettu onneen liittyviä mietelauseita eri kielillä, ja sisältä löytyi puhelin. Puhelimessa oli muutama eri toiminto: luurin nostettuaan pystyi valitsemaan, haluaako kuulla saksaksi kohteliaisuuksia, elämänviisauksia vai lyhyitä hauskoja tarinoita. Ehdimme kuuntelemaan vain kohteliaisuuksia ennen kuin päätimme lähteä jatkamaan, jotta olisimme joskus perilläkin. Ihan huippuidea!



Näköalapaikan maisema Inn-laaksoon oli huima. Paikka löytyy Buchenin ja Mösernin väliseltä ladulta.
Laskuun lähtö

Katzenkopfin huipulla!


Rebekka

Lauantai 18.2.
Paluujunamme pohjoista kohden lähtisi vasta iltapäivällä puoli viiden aikaan, joten meillä oli vielä aamupäivä aikaa nauttia aurinkoisesta Leutaschista. Mökin tosin jouduimme luovittamaan jo kymmeneltä, mutta jätimme tavaramme Heissin rouvan luokse ja lähdimme vielä kävelylle tai kylpylään. Minä lähdin kävelemään Tiinan ja Rebekan kanssa, ja kävimme myös istumassa ensimmäistä kertaa terassilla. Kyllä tarkeni!


Tiinan kanssa kyttäämässä terassiilta vaputuvia paikkoja

Kahden aikaan tulimme viimeistä kertaa mökille, haimme tavarat ja kävelimme viereiselle bussipysäkille. Odottelimme Mittenwaldiin menevää bussia vartin verran, ennen kuin pari autoilijaa pysäytti kohdallamme ja kertoi, etteivät bussit aja tuota reittiä tänään ruuhkan takia. Junan lähtöön oli vielä melkein pari tuntia, ja rupesimme soittelemaan seitsemän hengen porukallemme taksia. Lauantai on tavallinen hotellien ja loma-asuntojen vaihtopäivä, joten tehtävä ei osoittautunut ihan helpoksi. Lopulta saimme parilta-kolmelta taksilta epämääräiset vastaukset tulla heti kun ehtivät, jos ehtivät...
Rupesimmekin miettimään muita vaihtoehtoja Mittenwaldiin pääsemiseksi. Neljä meistä alkoi liftata kahdessa porukassa Seefeldiin, koska arvelimme, että isommasta kylästä taksin saaminen olisi helpompaa, ja ehkäpä Seefeldistä Mittenwaldiin menevä tie ei olisi niin ruuhkainen. Liftaaminen tuottikin nopeasti tulosta. Minä, Silvia ja Tiina jäimme puolestaan odottamaan vielä taksia.
Noin puolen tunnin päästä yksi tilatuista takseista tulikin, ja aloimme körötellä ruuhkassa kohti Mittenwaldia. Samalla saimme puheluita kavereiltamme, että syy ruuhkaan olikin Seefeld-Mittenwald-tieosuuden sulkeminen lumivyöryvaaran takia, minkä takia Leutasch-Mittenwald-tie oli niin ruuhkainen. Taksikuskimme kertoi, että tieosuudella on kapea silta, jonka voi ylittää vain yksi auto kerrallaan, joten liikennettä jouduttiin ohjaamaan tietyllä välillä kulkemaan vain yksi ajosuunta kerrallaan.

Ruuhkassa seistestämme huomasimme, että edessämme on leipzigilainen auto (ensimmäinen kirjain kertoo, mistä auto tulee). Emme tässä vaiheessa vielä tieneet, että pääsisimme kotiin vanhoilla lipuillamme, joten Tiina päätti mennä kysymään kyytiä Leipzigiin. Auto oli täynnä lapsia ja tavaroita, joten ei onnistanut. :)

Autojono
Näytti siltä, että neljällä liftarillamme ei ollut enää mitään mahdollisuutta ehtiä junaan, eikä meidän taksiporukallamme edes ollut lippua junaan vaikka ehtisimmekin siihen, sillä ainoa lippumme oli Sofiella Seefeldissä. Olimme siis pienissä ongelmissa. Teimme suunnitelman päästä myöhemmillä junilla illaksi Müncheniin, jossa tapaisimme toisemme ja etsisimme hostellin yöksi. Meidän ryhmämme pääsi lopulta noin tunnin (kalliin) taksimatkan jälkeen Mittenwaldiin, jossa missasimme alkuperäisen junamme täpärästi. Tunnin päästä jatkoimme seuraavalla junalla Müncheniin, maksaen uusista lipuista. Toiset olivat tällä välin liftanneet Innsbruckiin, jossa he selvittivät, että alkuperäinen lippumme kävisikin myöhemmissä junissa Leipzigiin asti! Jes.
Puoli yhdeksän aikaan illalla olimme päässeet kaikki Müncheniin, jossa emme jääneet tutkimaan kaupunkia vaan etsimme halvimman hostellin. Sunnuntaiaamuna heräsimme lyhyiden yöunien jälkeen kuudelta ehtiäksemme Leipzigin junaan, ja loppujen lopuksi olimme kotona puolenpäivän jälkeen, 12 tuntia jäljessä alkuperäisestä suunnitelmasta. Onneksi kenelläkään ei ollut kiire kotiin, mutta matkustaminen meinasi kyllä käydä vähän rankaksi. Leipzigista kaikki vähäinen lumikin oli kadonnut viikossa, ja viiden asteen sää tuntui keväältä.

-------------------------------------------------------------------------------------------
Nyt kotona uutisia lukiessa on ollut hurjaa lukea uutisia Itävallan lumivyöryonnettumuuksista. Monissa paikoissa on ilmeisesti lunta eniten 30 vuoteen, ja keli on erittäin otollinen lumivyöryille rankkojen sateiden jälkeen sään lämmetessä. Meitä vyöryvaara kosketti onneksi vain liikenneongelmien kautta, eivätkä pienet rahalliset tappiot tunnu miltään, kun vain on päässyt turvallisesti kotiin.

Seefeldin seutua voin kyllä suositella etenkin kaikille murtomaahiihtäjille! Latuverkosto oli kattava, ladut hyvässä kunnossa ja lumisateen jälkeen nopeasti aurattuja. Sekä hyvä että huono puoli latuverkostossa oli sen rikkonaisuus. Toisaalta eri ladut yhdistyivät toisiinsa hyvin, toisaalta taas sellaiset monen kymmenen kilsan pitkät lenkit Lapin tyyliin jäivät puuttumaan, ja pitkä lenkki piti koota monista pienistä. Risteyksissä sai olla jatkuvasti katsomassa karttaa, sillä opasteet puuttuivat usein ja löytyivät vasta vähän risteyksen jälkeen.
Latuja on yhteensä 280 km, joista suurin osa on laakson pohjalla kulkevia tasaisia sinisiä latuja.

Viikon aikana tuli todettua, että Seefeldin hiihtoalueen iso miinus ovat taukopaikat. Ei välttämättä niiden puute, vaan laatu. Ravintoloita ja alppimajoja on kyllä latujen varsilla ihan muutaman kilometrin välein eli todella tiheään, mutta mukavia paikkoja omien eväitten syömiselle ei ole. Moneen kertaan kaipasimme suomalaisia kotia ja muita tulipaikkoja, joihin olisi voinut pysähtyä evästelemään. Alkuviikon ulkolämpötiloissa kun ei ilman taukotakkeja kovin pitkiä pausseja ladun varrella voinut pitää. Päädyttiin sitten aina syömään tai vähintään juomaan jotain ravintoloissa, ja syömään omia eväitä pikaisesti ulkona. Pienen keittoannoksen sai ravintoloista yleensä 4-5 eurolla.

Maastohiihtoalueen käytöstä joutui maksamaan yhdeksän euroa viikolta, ja kohtuullisten vuokravälineiden hinta oli 11 e/perinteisen setti sekä 17e/vapaan setti. Koko Seefeldin seudun bussilippu maksoi 12 euroa viikolta, ja busseilla pääsi hyvin kulkemaan hiihtoalueilta toiselle. Linja-autot kulkivat enimmäkseen tiheästi ja ajallaan, tosin loppuviikon lumivyöryvaaran takia muutaman bussit eivät kulkeneet ollenkaan.

Laskettelijakavereilta kuulin, että rinnealue on muutamaksi päiväksi ihan riittävä. Rinteitä ei ole mitään kovin massiivista määrää ja ne ovat enimmäkseen sinisiä ja punaisia. Rinteet ovat kuitenkin pitkiä ja niissä riittää peruslaskijalle tarpeeksi haastetta. Kahden rinnealueen päivälippu maksoi 37 euroa.

Majoituksen varasimme netin kautta kuukautta ennen ja olimme hinta-laatusuhteeseen erittäin tyytyväisiä. Maksoimme viikon majoituksesta, sunnuntain aamiasesta sekä kuuden aamun aamiasleipätoimituksesta ovenkahvaan (hyvää palvelua!) 125 euroa/pää.

Junaliput ostimme myöskin kuukautta etukäteen netistä. Koska olimme kaikki hankkineet  DB:n eli Saksan junayhtiön -25 %-alennuskortit ja ostimme liput yhdessä erässä, jäi edestakaiselle junamatkalle hintaa vain 47 euroa.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Loma

Servus!

Se on Itävallan kieltä ja tarkoittaa "moi". Harjoittelen tässä vähän, koska saatan joutua käyttämään tuota tervehdystä ensi viikolla. Parin tunnin päästä hyppään etelänjunaan. Hiihtolomasta Itävallan Seefeldissä on siis tulossa totta, ja tänään illalla seitsemän tunnin matkaamisen jälkeen junasta noustaan vuorten keskellä! Matkaseurana parhaat tyypit eli Silvia, Tiina, Mylene, Sofie, Rebekka ja Iina.


Sauna järven rannalla
Oikeastaan olen ollut lomalla jo reilun viikon, mutta näyttää siltä että tarvitsen lomaa tästä lomasta. Meno on ollut nimittäin sen verran vauhdikasta.
Lukukauden lopuksi tein yhden sosiologian tentin saksaksi, ja läpäisin sen kohtuullisella arvosanalla! Tuli siihen kyllä luettuakin.
Nyt lomalla olen juhlinut kissana suurissa karnevaalibileissä, leiponut runebergin torttuja vaalivalvojaisiin ja korvapuusteja läksiäispartyihin, käynyt rikkomassa saksalaisia saunasääntöjä Iinan ja Tiinan kanssa, ihastellut talvista kaupunkia sekä hyvästellyt maailman parhaita erasmusystäviä (Isabelle, Johanna, Dori ja Katia, nähdään pian!) Eikö kuulostakin hirveän raskaalta?

Auringonlaskun hetki Cospuder-järven rannalla. Jäätä riittää, pakkasta on täälläkin ollut alimmillaan -20.
Nyt jatkan pakkaamista (mukaan aurinkolasit, hiihtokamppeet ja seurapelejä) ja eväsleipien tekoa. Kuulumisia Alppimaasta on luvassa sitten ensi  viikon sunnuntaina. Hyviä hiihtokelejä sinne Suomeenkin! :)

torstai 9. helmikuuta 2012

Kylässä Thüringenissä

Hallo!

Palataan blogikirjoituksen ajaksi kahden kuukauden takaiseen reissuun. Vietin joulukuun alussa viikonlopun kämppikseni Annikan perheen maatilalla naapuriosavaltiossa Thüringenissä. Viikonloppu oli kyllä ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista, minkä olen vaihdossa kokenut!

Täällä olin kylässä!
Perjantai-iltana etsiyidyimme Annikan kanssa kimppakyytiin, ja pääsimme kätevästi matkaamaan kuudella eurolla 150 km päähän. Junalla sama matka maksaisi kuulemma moninkertaisesti ja kestäisi pidemäpään, joten Annika hyödyntää kimppakyytiä aina kotiseudulla käydessään. Autobahnoilla ajelu oli erittäin sujuvaa ja kokemuksena miellyttävä. Sekä meno- että paluumatkan kuskimme osasivat pitää kaasujalkansa kurissa, joten ei tarvinnut jännittää liikaa. :)


Oli jo pimeää, kun saavuimme pienen kylän laitamille suureen, kotoisaan maalaistaloon. Spielmesin kylä sijaitsee kumpuilevan peltomaiseman keskellä 600 metrin korkeudessa, ja lämpötila olikin noin korkealla pakkasen puolella ja selvästi matalampi kuin Leipzigista lähdettäessä. Eteisessä vastassa olivat kissat sekä vanha, leppoisa bernhardinkoira, ja pääsin heti ruokapöydän ääreen. Syötyä tulikin sitten viikonlopun aikana tarpeeksi. Onni oli, että olen viime aikoina ryhtynyt hieman joustavammaksi kasvissyöntini suhteen. Ruokapöydässä ei nimittäin kasviksia paljon näkynyt, vaan oman tilan sioista tehdyt makkarat olivat arvossaan. Ja olivat muuten erittäin herkullisia! Jo perjantai-iltana tarjolla oli varmaan neljää, viittä erilaista sorttia makkaraa. Myös lauantaina sekä sunnuntaina pääruoaksi oli itsestään selvästi lihaa, tuona viikonloppuna possua ja kanaa. Kun vielä huoneeni oli sellaisen makkaranriiputushuoneen (?) vieressä, voi kokemusta kutsua erittäin kokonaisvaltaiseksi.

Linnan vierellä kiemurteli joki.
Otettiin potretti näkötornissa. Annika on oikeassa reunassa ja Annikan äiti vasemmalla puolellani
Launataina ajelimme Annikan, hänen äitinsä sekä naapurin rouvan kanssa katsomaan linnaa nimeltään Schloss Burgk. Aluksi kiipesimme linnan lähellä olevaan näkötorniin katselemaan maisemia, ja sen jälkeen teimme kierroksen linnassa. Linna oli juuri sellainen, kuin metsän keskellä olevan jykevän linnan kuvitteleekin olevan. Sieltä löytyi esimerkiksi kappeli, suuria saleja, torneja, taidetta ja kaivo sisäpihalla. Olin aika innoissani!

Portinvartijan talo tms.
Nämä mun kuvat linnasta eivät tee oikeutta sen mahtavuudelle!

Tässä vielä vähän parempi kokonaiskuva linnasta, lainattu täältä: http://www.burgenperlen.de/Perlen/Thueringen/burgk.htm

Illalla lähdettiin käymään joulumarkkinoilla ja ostoksilla lähikaupungissa Plauenissa. Mukana olivat Annikan poikaystävä sekä pikkuveli. Joulumarkkinoilta löytyi jälleen suomalainen hunajakoju, joten pääsin rupattelemaan suomeksi.

Sunnuntaina lähdettiin koko perheen voimin naapurikylään pienille joulumarkkinoille. Markkinoilla oli tosi hyvä meiniki, vähän niin kuin kotiseudulla Pohjois-Pielaveden maalaismarkkinoilla. Kaikki tunsivat toisensa ja kylätalolla oli Open Stage lasten joululauluesityksille. Minut esiteltiin vaikka kenelle ja jossain vaiheessa paikallislehden toimittaja ehti räpsäistä kuvankin meistä. Sitä lehtijuttua en ole valitettavasti nähnyt...

Naapurikylän pienet joulumarkkinat

Viikonloppuna pääsin myös ihmettelemään paikallista murretta. Varsinkin Annikan isä, veli ja mummo (joka asui samassa talossa perheen kanssa) mongersivat aivan käsittämättömästi, ja välillä heitä käskettiinkiin vaihtamaan yleissaksaan, jotta ymmärtäisin jotain. Tehtävä tuotti perheen miesväelle suuria vaikeuksia, ja mummolta murteen kitkemistä ei oikein voinut edes vaatia. Kerran mummo kutsui minut vierailulle omaan asuntoonsa, istutti sohvalle ja kaatoi viiniä lasiin. Siinä sitten rupateltiin hetkinen, ja mummo ehti kertoa vaikka mitä! Keskustelimme lastenlapsista ja siitä, kuinka vielä mummon lapsuudessa lähimetsissä ritti marjoja, joita nykyään on vaikea löytää. Syitä haettiin nykyisistä metsänhoitotavoista, ja Ponssen metsäkoneet olivat tuttuja Thüringenissäkin.

Spielmes eli Annikan kotikylä
Vaikka perheen talo sijaitsi kylän laidalla, oli tilan navetta aivan keskellä kylää, samoin kuin hanhet, jotka karkailivat jatkuvasti ja joita saa paimentaa takaisin aitaukseensa ympäri kylää. Kylä on saksalaiseen malliin tiiviisti asutettu, ja kyliä sijaitsee seudulla tiheään. Spielmesistä ei tarvinnut ajaa kuin pari-kolme kilometriä, kun jo oltiin naapurikylässä. Kovasti eroavaisuuksia siis löytyi savolaiseen harvaanasuttuun maaseutuun verrattuna.


 Sunnuntaina sain seurata perinneruoan valmistamista: Thüringenin Klössenit ovat useimmiten perunasta valmistettuja palloja, joista löytyy useita kymmeniä variaatioita ja joita syödään pääruoan lisukkeena. Tällä kertaa tehtiin sunnuntaiklösseneitä, joiden valmistamiseen tarvitaan hieman aikaa ja vaivaa. Hyviä olivat!


Sunnuntai-iltana kotiin lähdettäessä pakkasimme mukaan mummon tekemiä pikkuleipiä ja hilloja, ja sain kutsun tulla toistekin käymään. Perhe oli tosi vieraanvarainen, joten varmasti menenkin, jos mahdollisuus tulee.