36 päivää

Viisi viikkoa elämää Saksassa on nyt takana! Ensimmäinen kuukausi kului tosi nopeasti, sillä tekemistä ja uuden ihmettelemistä riitti joka päivälle. Kun rupesin kelailemaan mennyttä kuukautta taaksepäin niin huomasin, miten paljon eri juttuja on tullutkaan täällä kaupungissa jo koettua. Nyt tuntuu siltä, että elämä on alkanut vähän tasoittumaan ja arkistumaan, mikä on kyllä ihan hyvä juttu. Syksy on vihdoin saapunut tännekin; tuuli on tullut kaupunkiin, ja päivät sekä yöt ovat viilentyneet tuntuvasti. Toki vieläkin päivälämpötilat ovat kymmenessä asteessa tai enemmänkin, mutta ero tuntuu suurelta, kun vielä 3.10. eli reilu viikko sitten vietimme helteistä vapaapäivää järvellä piknikin ja uimisen merkeissä. Sademäärien puolesta täällä ei todellakaan ole ollut syksyistä, kun vertaa vaikka keskisen Suomen syyskeleihin. Jos aivan oikein tulkitsin wikipedian ilmastodiagrammeja, niin sademäärät Leipzigissa eivät todellakaan ole kovin suuria syys- ja talvikuukausina. Tämän tiedon otan kyllä ilolla vastaan!

Polkuvene, joka on myös liukumäki

Kulkwitzer See ja maisema melkein kuin Suomesta

Opinnot alkavat enimmäkseen tällä ja viimeistään ensi viikolla. Lukujärjestykseni alkaa hahmottumaan, ja näyttää kovasti siltä että opiskeltavaa riittää talvilukukaudelle ihan kiitettävästi. Osittain se johtuu siitä, että haluan tehdä nyt talvilukukaudella vähän enemmän kursseja kuin kesälukukaudella, jolloin on varmasti parempaakin tekemistä kuin istua kirjastossa ja luentosaleissa. Toinen syy tiiviiseen aikatauluun on se, että päätin ottaa lopultakin kunnon niskalenkin saksan kielestä ja ilmoittauduin intensiiviselle kielikurssille. Tammikuun loppuun asti istun siis 12 tuntia viikossa saksan tunneilla (ja saan 10 opintopistettä). Oikeastaan kurssi valmentaa DSH- kielikokeeseen, jonka läpäistyään voi päästä tutkinto-opiskelijaksi saksalaisiin yliopistoihin. En vielä tiedä, aionko tehdä kokeen kurssin päätteksi, sillä se maksaa satasen, mutta toivottavasti saisin vähitellen kielitaidon siihen kuntoon, että pärjäisin myös sosiologian kursseilla. Vieläkin tuntuu siltä, että rämmin tämän saksani kanssa edelleen samassa suossa kuin tänne tullessa, mutta toisaalta en ole ehkä itse paras huomaamaan edistymistäni. Haha, hoksasin, että olen kirjoittanut profiiliini tykkääväni paljon saksan kielestä. No, tiivis yhteiselo kielen kanssa on kyllä nostanut pintaan aivan päinvastaisia tunteita...

Saksan lisäksi suunnitelmissa on perehtyä sosiologian teoriahistoriaan, sosiaalipolitiikan sosiologiaan sekä Saksan sosiaalirakenteeseen historiallisesti ja kansainvälisesti vertailtuna . Tällä hetkellä kiinnostavimmalta vaikuttaa seminaari, jossa perehdytään koulutuksen epätasa-arvoisuuteen Saksan näkökulmasta. Aihe on  täällä ajankohtainen, sillä maa ei ole menestynyt viimeisissä PISA-tutkimuksissa kovinkaan hyvin, ja koulutusjärjestelmän toimivuudesta käydään paljon keskustelua. Seminaarit ovat muodoltaan pienryhmätyöskentelyä, joten on todennäköistä, että pääsen jossain vaiheessa kertomaan sanasen suomalaisesta koulutuksesta. Jännää, varsinkin kun taidan olla ainoa vaihto-opiskelija kursseillani.

 Viime viikko kului kursseille ilmoittautuessa; täällä ilmoittautuminen hoituu pääsääntöisesti käymällä tiettynä ajankohtana tietyssä huoneessa sihteerin luona. Tämä käytäntö tarkoitti parin nimmarin heittämistä papereihin, sekä tottakai taas jonottamista. Viikko sitten torstaina ranskalainen Mylène paistoi meillä ison kasan lettuja eli sikäläisittäin crepes, ja yllätyksekseni lämpenin etelä- ja keskieurooppalaisten tavalle syödä lettuja ehdottomasti ja aina Nutellan kanssa. Seuraavana aamuna paistoin vielä ylijäämätaikinasta lettuja aamupalaksi, sillä pitihän viikonlopun rankkaa vuorijuoksukisaa varten tankata. Kovasti odotettu kisa meni lopulta omalta osaltani kisaturisteiluksi, mutta siitä lisää jäljenpänä.

Wernigerodelainen kuja

Isabellen kanssa perjantai-illan pastan äärellä

Perjantai-iltapäivänä nousimme belgialaisen Isabellen ja suomalaisen Rebekan kanssa rinkkoinemme junaan, ja matkustimme pari tuntia Harz-vuoriston juurelle Wernigeroden pikkukaupunkiin. Junasta ulos astuessamme vastassa oli pimeä, sateinen, tuulinen ja erittäin kylmä kaupunki. Etsimme ensin Rathhausin eli kaupungintalon, josta noudimme kisamateriaalit, ja päädyimme illallistamaan Rathausin viereen pystytettyyn pastatelttaan. Pasta oli halpaa ja hyvää, ja kylläisinä mutta väsyneinä raahustimme vielä puoli tuntia kaupungin laidalle majapaikkaamme liikuntahallille. Majoituksen suhteen olimme liikkeellä budjettireissuajatuksella, ja olimme tyytyväisiä kun saimme viikonlopuksi katon pään päälle vain neljällä eurolla/tyyppi. Hallimajoitusta oli kuvattu kisamainoksessa sanoin "edullinen vaihtoehto, jossa on oma tunnelmansa", ja oli kieltämättä mieleenpainuvaa yrittää saada nukutuksi samassa tilassa lähes sadan muun juoksijan kanssa, kun ensimmäiset (todennäköisesti maratoonarit, jotka starttasivat jo kahdeksalta) alkoivat heräillä varmaankin jo neljän aikaan....

Kisa-aluetta

Aamulla heräsin flunssaisena, ja tiesin, että kannattaa jättää kisa väliin. Lähdin kuitenkin kannustamaan tyttöjä, jotka juoksivat 5 km lenkin. Kisa-alueella oli tunnelmaa, ja urheilun jälkeen testasimme niin osallistumismaksuun kuuluneen hernekeitto- ja oluttarjoilun kuin jälkiruokapuolenkin. Vohvelit olivat ihan parhaita!

Matkaseurani, hattaraa ja lämpimiä vohveleita

Saksassa kun ollaan, oli jokin leipomo tietenkin tuonut paikalle runsaan kakkuvalikoimansa. Hyvin näytti tekevän kauppansa.

Iltapäivällä lähdimme kävelyretkelle, sillä flunssasta huolimatta minua ei huvittanut jäädä koko päiväksi liikuntahallille pötköttelemään. Keskustassa otimme muutaman turistikuvan historiallisella Marktplatzilla ja ihailimme Fachwerkhauseja eli niitä kuulusia ristikkotaloja, joita voi postauksen kuvista bongata. Löysimme myös puodin, jonka ikkuna oli täynnä erilaisia Schneeballen, lumipalloja. Nämä lumipallot ovat jonkinlaisia hyvin säilyviä leivonnaisia, joita myydään erilaisilla täytteillä ja kuorrutteilla. Idea oli niin suloinen, että oli ihan pakko ostaa lumipallot mukaan. Pallojen maku oli valitettavasti omituinen eikä todellakaan vastannut odotuksia, jotka hieno ulkomuoto oli nostattanut.

Schneeballen

Suihkulähde Marktplatzilla

Wernigerode Rathhaus ja Marktplatz

Keskustasta suuntasimme suoraan patikkaretkelle lähikukkuloille. Matkan varrella oli sekä värikästä lehtimetsää sekä kotoisaa havumetsää, ja leveä polku vei lopulta mäen huipulle, jossa odotti vankkatekoinen näkötorni. Näkötornista oli mahtava panoraamanäkymä sekä kaupungin että kansallispuiston suuntaan. Koko päivän ajan kuuntelimme myös höyryveturin tuuttauksia, jotka kaikuivat kauas: saimme selville että Wernigerodesta liikennöi ihan oikea höyryveturin vetämä matkustajajuna Harzin kansallispuiston korkeimmalle huipulle, Brockenille (1141 m). Ylös olisi siis mahdollista päästä muutenkin kuin lihasvoimin. Juna oli ihan tosi hieno, ja kun tulen joskus vuosien päästä Harziin lihavamman lompakon kera, matkustan vielä varmasti tuossa junassa.

Blick auf dem Armeleuteberg

Retkeilyn jälkeen käytiin vielä herkuttelemassa aasialaisen buffetissa ja painuttiin nukkumaan. Sunnuntaiaamuna muilla yöpyjillä oli jostain syystä kiire jonnekin jo seitsemän-kahdeksan aikaan, joten pitkät yöunet jäivät jälleen haaveeksi. Paluujunaan hyppäsimme vasta iltapäivällä, joten aamupäivällä jäi aikaa käydä tutustumassa Wernigeroden linnaan. Komea oli sekin, vaikka vain piha-alueelta katseltiin, koska sisäänpääsy olisi ollut hinnakas.

Kaupunki linnan muurien yli kurkattuna

Reissu oli oikein onnistunut, vaikka olenkin potenut flunssaa koko tämän viikon. Seuraava reissu on tiedossa tänä sunnuntaina, kun lähden vaihtarijärjestö WILMA:n mukaan päiväretkelle Sächsische Schweiziin, eli Saksenin Sveitsiin. Sieltä pitäisi löytyä erikoisia kallioita ja jopa vähän Grand Canyon-fiilistä. Tarinaa ja kuvia kallioista sitten seuraavassa postauksessa. Bis dann eli moikka siihen asti!

Wernigerode Schloss näkyi komeasti näkötornista